Yrj� Kokko (original) (raw)

"Laulujoutsen"-kirjassaan Kokko kertoo alter egonsa Tiitin ja h�nen toverinsa Sulo Rovan eli Niuniun ponnistuksista heid�n etsiess��n joutsenen pes��. Varmaankin t�m�n vaikean ja rasittavan er�maavaelluksen kuvaaminen aiheutti sen, ett� 1950-luvulla joutsenen n�kemist� alettiin pit�� merkitt�v�n� luontokokemuksena. Se lis�si kiinnostusta laulujoutsenta kohtaan ja oli alkuna suoranaiselle boomille. Joutsenen suojelu ja lintuun positiivinen suhtautuminen sai alkunsa.

Laulujoutsenessa linnun kalevalainen pyhyys tulee esille kirjan loppuluvuissa. Luvussa "Hanna" Tiiti pohtii, miksi Gallen-Kallela kuvasi "Lemmink�isen �iti" -taulussa joutsenen punaiseksi ja l�ysi sille vastauksenkin: "punainen joutsen kuvaa auringonlaskua".

Lemmink�inen kuolee rangaistuksena siit�, ett� yritt�� Pohjolan em�nn�n vaatimuksesta ampua Tuonelan joutsenen. V�likappaleena ja surman toteuttajana on "m�rk�hattu karjapaimen", jota Lemmink�inen oli loukannut Pohjolassa j�tt�m�ll� laulullaan suostuttelematta.Tiitin mielest� jo pyh�n linnun surmaamisaie on rangaistava. Luvussa "Uhma" Tiiti paljastaa lapsuutensa trauman, sen ett� h�nen is�ns� oli aikoinaan Karjalassa surmannut joutsenen. Kokko tulkitsee Tiitin suulla Kalevalaa siten, ett� Pohjola eli Lappi oli Kalevan eli Karjalan n�k�kulmasta paha, koska siell� ei kunnioitettu pyh�� lintua. Kalevalan laulajat tiesiv�t, ett� l�hett�ess��n sankarinsa sinne, he vangitsivat kuulijansa mielenkiinnon eli kyseess� oli my�s kertomatekninen ratkaisu.

Laulujoutsenen toiseksi viimeisess� luvussa "Yksin" Kokko palaa viel� Tuonelan joutseneen. H�n ihmettelee, miksi joutsenlammella oli niin rauhallista. Oliko t�m� rauha tuonut my�s kansanrunoilijalle ajatuksen kuoleman, Tuonelan rauhasta? Ehk�p� erilaiset uskonnolliset k�sitykset kuoleman j�lkeisest� el�m�st� ovat vain kulttuurin tuotetta. Voisihan ajatella, ett� ihminen el�ess��n luonnonl�heist� el�m�� kuitenkin vaistosi kuoleman j�lkeisen el�m�n samanlaiseksi kuin kalevalainen laulaja, joka kuvaa Lemmink�isen kuolemaa seuraavasti:

Jo on poikasi poloisen,
kaotettu, kuoletettu
Tuonelan mustahan jokehen,
Manalan ikivetehen:
mennyt on koskia kolisten,
my�t�virtoja vilisten
tuonne Tuonelan perille,
Manalan alantehille.

Kokko arveli, ett� ihminen oli laulujoutsenta katsellessaan yhdist�nyt pes�lammen rauhan kuolemaan ja ajatuksissaan tehnyt joutsenesta Tuonelan linnun. Siksi kansanrunoudessa Lemmink�isen kohtalo yhistyy joutseneen. Se on Tuonelan virran lintu, ikuisen rauhan symboli, joka edustaa samalla kohtaloa. Kun joutsen uhmaa pes��ns� puolustaessaan vaaraa, se j�tt�ytyy ik��n kuin kohtalon huomaan.

Katsellessaan t�t� kaikkea joutsenlammen rannalla Tiiti samaistuu luontoon, on yht� sen kanssa. H�n on samaa kuin tuuli, joka panee joutsenlammen lainehtimaan, h�n on samaa kuin koivupensaita kasvava tieva, h�n on samaa kuin routainen maa, jonka p��ll� h�n istuu, h�n on samaa kuin joutsenet, samaa kuin valo, jonka punaiset s�teet ty�ntyv�t tievan takaa pilvett�m�lle taivaalle.

Kokon panteistinen n�kemys luonnon jumaluudesta tulee t�ss� esille ehk� kauneimmillaan. H�n on hetken osa t�t� luonnon ykseytt�, mutta h�n tuntee kuitenkin, ett� ihminen on kadottanut luontoon esiisien ja kansanrunouden tunteman yhteyden. "Mit� kauemmaksi ihminen erkanee maasta ja luonnosta, sit� onnettomammaksi h�n tulee", Kokko kiteytt�� tuntemuksensa. "H�nell� ei ole tilaisuutta ottaa oppia ja esimerkki� luonnosta. H�n ottaa oppia toisesta ihmisest�, joka ehk� on viel� onnettomampi."

Kokko alkoi rakentaa Ungelon torppaansa kes�ll� 1951. Torpan paikka oli Rovan perikunnalta ostetussa Pasakkasaaressa, joka oli kuitenkin niemi, sill� saaret olivat valtion omaisuutta. L�hell� rantaan olevaan saareen oli ilmeisesti aikanaan tehty kapea kannas kulkemisen helpottamiseksi, joten niemi se sitten oli.

Pasakkasaaren nimi tulee saamenkielisit� sanoista 'basse' ja 'ahkku' tai 'akka' ja merkitsee pyh�� ahkua eli pyh�� esi�iti�. Ei ihme, ett� saarella esiintyi ja esiintyy manhoja eli maahisia.

Asumaan Ungelon torppaansa Kokko p��si syksyll� 1952. H�n halusi j�tt�� torppaan oman hajunsa ja oli sen takia m�kiss��n talven 1952-53.

Kev�t 1953 oli siis ensimm�inen Ungelon torpan kev�t. Kokko oli antanut m�killeen nimen uivelon eli lappilaisittain ungelon mukaan. Ajatuksena oli, ett� jospa t�m� harvinainen koskeloihin kuuluva lintu pesisi niemell� oleviin uuttuihin. H�n oli nyt korjaillut vanhoja p�ntt�j� telkki� varten ja odotti j�nnittyneen�, tulisivatko ne pesim��n, kun niemell� oli nyt talo. Jos telk�t eiv�t pesisi Ungelon uutuissa, Kokko oli p��tt�nyt l�hte� kuvaamaan joutsenen poikasia.

Kev�t 1953 vaikutti er�maamatkoille lupaavalta, suuri tulvia ei ollut odotettavissa ja aurinkoakin n�ytti riitt�v�n. Ainoa ongelma oli teltan puute. H�n oli lainannut Tauno Rovalle tiipiins�, ja se oli syttynyt palamaan. "Siin� ryt�k�ss� h�nelt� paloi reppukin, mutta mies sent��n s�ilyi." Yrj� pyysi Aunea soittamaan Amille Helsinkiin, ett� t�m� l�hett�isi Soputeltan postissa, jotta h�n p��sisi l�htem��n er�maahan. Mutta joutsenretki j�i, sill� yht�kki� yhdess� p�nt�ss� olikin ungelo.

Toukokuun 16:nnen p�iv�n vastaisena y�n� Kokko istui torpassaan pohjoisen kev�ty�n valossa. H�n oli niin j�nnittynyt, ettei saanut unta, sill� luonto n�ytti lahjoittavan h�nelle kirjan, jolta h�n odotti etuk�teen paljon. Kirjalla oli jo nimi: Ungelon torppa. �Usko tai �l�, Kokko kirjoitti Ilmari Turjalle. Rakensin t�m�n torpan � annoin etuk�teen nimenkin Ungelon torppa � sen varaan, ett� ungelo tulee t�h�n saareen pesim��n. Ett� lintu nyt tuo minulle kirjan siit� hyv�st� kuin aikaisemmin juoksin kuusi vuotta l�yt��kseni linnun, josta tulisi kirja.

Toukokuun puolessa v�liss� ungelon pesim�ss� p�nt�ss� oli jo yksi tai kaksi munaa. Linnut vaikuttivat lis�ksi niin kesyilt�, etteiv�t n�ytt�neet h�iriintyv�n, vaikka torpan is�nt� k�veli pihallaan. Kokko n�ki ungelon nyt ensimm�ist� kertaa. Kokemus oli h�nelle suorastaan maaginen. "Ovatko ne tulleet, l�hetetyt, sit� varten, ett� min� saan niist� my�s yht� kauniita kuvia kuin n�in� kolmena p�iv�n� olen kerinnyt n�hd�, ett� min� saan kirjan, joka tuo minulle muutamaksi vuodeksi ty�t� ja leip��?" h�n kysyi ihmetellen. Tapahtuma n�ytti vahvistavan Kokon ajatusta, ett� h�n jollakin tavalla veti el�imi� puoleensa, mutta ei voinut kuitenkaan olla asiasta t�ysin varma. "Jospa tiet�isin, ett� olen maahisten ja vesisten ja keijukaisten ja peikkojen suosiossa, en olisi niin hermostunut kuin juuri t�ll� hetkell� olen."

Ungelon niemen uutuissa pesi parhaimmillaan 14 lintuparia, telkkien lis�ksi ungelo- ja isokoskelopari. Vaikka ungelo antoikin nimen saaren linnuista ja niiden tutkimisesta kertovalle kirjalle, telk�t eli sotkat olivat Kokon suurimman mielenkiinnon kohteena. Telk�t eiv�t olleet kiinnostaneet h�nt� nuorena ornitologina. H�n p��tteli, ett� se johtui siit�, ettei nuori mies voinut innostua niin sentimentaalisesta linnusta, josta kansanlaulussa laulettiin: "Sotka se sousi Saimaan rantaa/ ja kaipasi armastaan."

Nyt aikuinen Kokko kaivoi Kalevalan hyllyst� ja kertasi tietojaan kouluajoilta, joista oli j��nyt mieleen vain pakollisesta ulkol�ksyst� s�e "Tuli sotka sorea lintu". H�n muisteli, ett� Kalevalan alussa maailma oli ollut tyhj� ja autio, mutta jostain meren pinnalle oli ilmaantunut selk�uititaitoinen Impi. H�nen syliins� oli Sotka muninut munan, joka oli kuitenkin vier�ht�nyt veteen ja s�rkynyt. Siit� oli maailma sitten syntynyt, koska

Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaem�ksi,
munasen yl�inen puoli
yl�iseksi taivahaksi;
yl�puoli ruskeaista
p�iv�seksi paistamahan,
yl�puoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan.
Mi munassa mustukaista,
nep� ilman pilvil�iksi.

Vaikka n�kemys poikkesi Kokon mielest� "ainakin hiukan geologien n�kemyksest�", h�n p��tti perehty� l�hemmin sotkaan. Kokkoa kiinnosti erityisesti se, mill� tavalla sotkanpojat l�htisiv�t pes�st��n, koska siit� ei kirjallisuudessa ollut selkeit� esityksi�. H�nen oma teoriansa oli, ett� poikaset hypp�isiv�t uutusta maahan janon pakottamina. H�n yritti kuvata pes�st� l�ht�� useampana kes��n�, mutta vasta vuonna 1956 se onnistui. Silloinkin kuvaajana oli Olli, joka oli passissa is�n lepuuttaessa piilokojussa kipeytynytt� selk��ns�.

Vaikka Ungelon torppa on Kalevala-trilogian toinen teos, kovin kalevalainen se ei ole muuta kuin siin� mieless�, ett� sotka on Kalevalan keskeinen lintu. Kirjan lopussa Kokko kuvaa kansanrunouden n�kemyst� tulesta, ukkosesta ja kotkasta eli kokosta. T�m� j�� hiukan irralliseksi, vaikka Kokon p��telm�t salamoiden ja ukkospilven termiikiss� nousevasta kotkasta ovatkin varmaan paikkansapit�vi�. Hiukan enemm�n kansanrunouteen perehtym�ll� kirjailija olisi voinut yhdist�� kotkan eli kokon maailmansyntymyyttiin.

Kalevalan 19. runossa kerrotaan kokon ja hauen taistelusta, jossa Ilmarinen joutuu kosiomatkallaan Pohjolassa tekem��n ansiot�it� saadakseen Pohjolan neidon puolisokseen. Kolmas ja viimeinen uroteko on pyydyst�� Tuonelan joesta hauki. Ilmarinen takoo suuren kotkan, joka onnistuu pyydyst�m��n valtavan kokoisen kalan. Kokko kuitenkin repii saaliin vatsan auki ja puree p��n poikki. Ilmarinen toimittaa Pohjolan em�nn�lle kalan p��n, ja em�nt� moittii siit� Ilmarista, joka kuitenkin sanoo, ett�

Ei saalis viatta saa'a
paikoilta paremmiltana,
saati Tuonelan joesta,
Manalan alantehesta.

Hauen raateleminen j�� v�h�n perustelemattomaksi, mutta asiaa tulee valaistusta, jos tarkastelee sit� toisten reduktioitten valossa. Uhtualta on merkitty muistiin Maailmansyntyrunon toisinto, jossa kotka munii V�in�m�isen polvelle ja munat vier�ht�v�t veteen. Sitten "tuli hauki hankotellen,/veden villa vinkotellen,/se nieli munista kolme". Sitten kokko hy�kk�� kolmasti ja saa viimeisell� yrityksell��n hauen vatsan auki. Kokko katselee saalistaan:

Miks on muuttunut munani,
kuks on saatu saalihini?
Mi munassa valkeata,
se p�iv�ksi paistamahan,
mi munassa ruskeata,
se kuuksi kumottamahan,
se t�heksi taivoselle;
mi munass ylint� puolta,
vaskikseksi taivoseksi,
mi munass alaista puolta,
rautaiseksi maaem�ksi.

Kyseess� on itse asiassa p�iv�np��st�myytti. Jobin kirjassa esitet��n taivaan valojen nielij�ksi merihirvi� Leviathania.

Saksalaisten poistuttua Lapista, Kokko oli kes�ll� 1945 kolmen valtakunnan rajapyykin maastossa. Seuranaan h�nell� olivat Viikin talosta mukaan koplautuneet nimelt� mainitsemattomat Eversti ja Luutnantti, jotka mit� ilmeisemmin esiintyiv�t hahmoina Sudenhampaisessa kaulanauhassa. Huonoilla ev�ill� varustettu Kokko ampuu n�lk��ns� kaksi koskelon poikasta. H�mm�styksekseen h�n n�ki, ett� koskelonpoikien �iti oli alli.

Allista tuli Kokon Kalevalan linnut -trilogian kolmas osa. Oikeastaan vasta Alli-kirjaa kirjoittaessaan h�n keksi trilogiaidean. "Maailman ensimm�inen ja ehk� viimeinen laatuaan, sill� luonto h�vi��," Kokko kirjoitti Falsterbosta Yrj� J�ntille 7.3.1965. "Tuo trilogia olisi yhten�inen siit�kin syyst�, ett� se kertoo miehest�, joka meni Lappiin, etsi laulujoutsenen, loi sotkien seurassa ja palasi allien kanssa meren rantaan, miss� oli syntynyt."

Allien kuvaaminen oli ehk� Kokon pisin kuvaushanke. Se alkoi K�sivarressa kes�ll� 1945 ja p��ttyi Harmajan majakalla kev��ll� 1966. Kaiken kaikkiaan yli kaksikymment� vuotta. Kuvauspaikkoina olivat vuodesta 1960 l�htien Ruotsin etel�rannikko, Malm� ja Falsterbo sek� Kilpisj�rvi. Kameran objektiiviongelmien takia Ruotsin kuvaukset eiv�t ottaneet onnistuakseen. Kokko kylmetti itsens� pahasti Pohjanmeren tuulissa ja p��ttii yritt�� Ahvenanmaalla ja Kilpisj�rvell� paremmalla onnella, mutta tulokset eiv�t olleet kehuttavat. H�n sai muutaman kelvollisen otoksen Viikinniemen sulasta juhannuksen tienoilla 1965, mutta kokonaissaldo oli heikko.

Kev��ll� 1966 Kokko tapasi sattumoisin k�vyretkell��n Tarvossa Veikko Vennamon, entisen oppilaansa Jaakkiman yhteiskoulusta. Tullihallituksen p��johtaja j�rjesti entiselle opettajalleen matkan Harmajan majakalle, jossa Kokko lopulta onnistui ven�l�isell� 1000 mm:n teleobjektiivilla ja Zenith-kameralla ottamaan riitt�v�n hyv�t allikuvat kirjaansa varten.

"Alli, j��nreunan lintu" -kirjassa viittaukset Kalevalaan ovat trilogian runsaimmat. Naaraiden "h�yhenpuvun vivahteet vaihtelivat ja muutamat niist� olivat kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta jopa vieh�tt�vi�", Kokko kertoo kirjassaan Harmajan majakan kokemuksistaan. "Ei ollut ihmettelemist� siin�, ett� Kalevalassa alli kuvaa usein neitoa tai tytt��."

Ornitologi Kokko tekee kansanrunouden perusteella my�s p��telmi� lintujen levinneisyydest� tai yleisyydest�: Alli on Kalevalan runojen syntyaikoina ollut joko hyvin tavallinen tai ainakin n�ytt�ytynyt runojen syntym�seuduilla niin runsaslukuisena, ett� se on ollut jokaiselle tuttu ja paininut jokaisen mieleen. Eih�n laulaja muuten olisi n�hnyt tytt�� allina.

Kansanrunous yhdist�� neidon ja allin mm. Pohjolan em�nn�n sanoissa Ilmariselle, kun h�nt� komennetaan ansiot�ihin, jotka ovat vaatimuksena Pohjolan tytt�ren saamiseksi vaimoksi:

�sken alli annetahan
sinisotka suoritahan
kun saat suuren suomuhauen.

Ja viimein Ilmarisen onnistuttua t�ytt�m��n kaikki vaatimukset, kun tyt�r on annettava kosiomiehelle:

Jo on valmis valvattisi,
valmis valvateltavasi,
annettava on alliseni,
sorsaseni suorittava.

Kokko ei kiinnit� alli-kuvauksissa huomiota laajemmin allin ja lapsuuden kotinsa j�tt�v�n nuorikon yhteyteen. Kansanrunoudessa kodinj�tt�riiteiss� on surua, valitusta ja tuskaa uuteen statukseen siirrytt�ess�. Neitoajan huolettomuus vaihtuu naineen naisen velvollisuuksiin, prinsessasta tulee palvelija. T�h�n muutokseen sopii hyvin allin melankolinen valitus. Tietenkin kansanrunous on hy�dynt�nyt my�s vokaalialkuisen ja soinnillisen ��nteen tarjoamaa ��nneymp�rist�� alkusoinnullisuudessa.

Kokon Kalevalan linnut -trilogian voi lukea my�s kuvauksena kirjoittajansa omasta el�m�st� ja h�nen vanhenemisestaan. Aloittaessaan projektinsa h�n oli 42-vuotias, sen p��tytty� 63. Laulujoutsenen Tiiti on parhaissa voimissaan ja h�nell� on mukanaan luotettava toveri Niuniu. Kirjassa soi toveruuden, uhrautumisen ja voiton optimistinen s�vel. Ungelon torpassa Kokko on asettunut paikoilleen ja ulkoisilta puitteiltaan kuvausolosuhteet ovat helpot. Kirjassa on paikalleen asettuneen seesteisen keski-i�n ja kypsyneisyyden tuntua. Allia etsiv� Kokko on yksin�inen vaeltaja, joka tuntee ensimm�iset v�symyksen ja vanhuuden merkit. Kirja s�vy on melankolisempi ja muistelevampi kuin trilogian edellisten osien. Allin alakuloinen laulu on sen s�vel.

Kokon suhde Kalevalaan oli ornitologinen ja monella tavalla rationaalinen. Vaikka h�n tunnusti joutsenen myyttisyyden, trilogiassaan h�n tulkitsi kansanrunoja hyvin konkreettisesti. T�m� tuo tulkintoihin mielenkiintoisen luonnontieteellisen n�k�kulman. Sen rinnalle oleva folkloristisempi tietous olisi varmasti syvent�nyt n�kemyst�, mutta sit� Kokolla ei ollut. Onkin mielenkiintoista n�hd� h�nen toisaalta hyvin konkreettinen runojen lukutapansa yhdistyneen� myyttiseen tulkintaan.

Kokko oli monipuolinen kirjailija, kuten t�m� lintutrilogiakin osoittaa. Kansanrunoutta siteeraamalla h�nest� voisi todeta, ett�

Lenti lintunen Lapista
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri
eik� kokko pienen pieni:
yksi siipi vett� viisti,
toinen taivoa lakaisi,
pursto merta pyyh�tteli,
nokka luotoja lotasi.