olla - Victionarium (original) (raw)

Verbum intransitivum

[+/-]

olla

  1. esse

olla

  1. (+adess.) habere

olla

  1. (verbum auxiliarium quod perfectum et plusquamperfectum format)
Stirps o- irregularis
Indicativum
praesens imperfectum perfectum plusquamperfectum
sing. I. olen olin olen ollut olin ollut
II. olet olit olet ollut olit ollut
III. on oli on ollut oli ollut
plur. I. olemme olimme olemme olleet olimme olleet
II. olette olitte olette olleet olitte olleet
III. ovat olivat ovat olleet olivat olleet
passivum ollaan oltiin on oltu oli oltu
Condicionalis
praesens perfectum
sing. I. olisin olisin ollut
II. olisit olisit ollut
III. olisi olisi ollut
plur. I. olisimme olisimme olleet
II. olisitte olisitte olleet
III. olisivat olisivat olleet
passivum oltaisiin olisi oltu
Imperativus
praesens perfectum
sing. I.
II. ole ole ollut
III. olkoon olkoon ollut
plur. I. olkaamme olkaamme olleet
II. olkaa olkaa olleet
III. olkoot olkoot olleet
passivum oltakoon olkoon oltu
Potentialis
praesens perfectum
sing. I. lienen lienen ollut
II. lienet lienet ollut
III. lienee lienee ollut
plur. I. lienemme lienemme olleet
II. lienette lienette olleet
III. lienevät lienevät olleet
passivum oltaneen lienee oltu
Participia Infinitivi
(sing.)
act. VA oleva A ollaollakseen1
NUT ollut
MA olema E ollessaoltaessaollen
pass. VA oltava
TU oltu
negans olematon MA olema-2

1 transl. + poss.suff. tertiae personae

2 iness. -ssa, elat. -sta, illat. -an, adess. -lla, abess. -tta, instr. -n.

Habere

Persona/subjectum qui habet est in casu adessivo. Objectum est in casu nominativo, partitivo aut accusativo. Verbi forma est singularis tertia persona.

Minulla lienee sanakirja (nom.). Habeo ut credo lexiconem. (Lit. "Lexicon ut credo mecum est.")

Minulla ei ollut sanakirjaa (part.). Non habebam lexiconem. (Lit. "Lexicon non mecum erat.")