Tiede ja edistys (original) (raw)
Tiede ja edistys Tiede & Edistys-lehti täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Lehden kehityksestä ollaan-ja oltakoon-monta mieltä. Yksi asia näyttää kuitenkin varmalta: tiede ja edistys eivät ole lehden tekijöille ja lukijoille enää yhtä itsestään selviä käsitteitä kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä kärjistän mutta teen sen kuitenkin jotain havainnollistaakseni. Kun tiede saatettiin määritellä absoluuttisen ja "viattoman" totuuskäsitteen avulla, edistyksen nimeen vannominenkaan ei tuottanut vaikeuksia: totuuden paljastava tai ainakin sitä lähenevä tiede oli edistyksen asialla, tieteen avulla ihmiskunta saattoi ottaa kohtalonsa rationaaliin hallintaansa. Näin oli ainakin yhteiskuntatieteissä; luonnontiede sinänsä yhteiskunnallisesti neutraalina, totuusarvon omaavien lauseiden joukkona oli kyllä valjastettavissa muidenkin kuin yhteiskunnallista edistystä merkitsevien tavoitteiden palvelukseen. Yhteiskuntatiede, joka antoi totuuden yhteiskunnasta, oli marxismi: marxismi paljasti todellisuuden porvarillisen yhteiskunnan ja yhteiskuntatieteen ideologisen sumuverhon alta. Epäilijöiden ja epäilysten joukko näyttää kasvavan. Entäpä jos yleispäteviä kriteereitä tieteen (totuuden) ja ideologian erottamiseksi ei olekaan? Jos totuus onkin määriteltävissä vain tietyn itseään tieteeksi kutsuvan diskurssimuodon (kielipelin) sisällä? Entäpä jos yhdestä ainoasta Totuudesta kiinni pitäminen yhteiskuntatieteessä sisältääkin terrorin siemenen? Voimme tietysti livahtaa veräjästä jättämällä jäähyväiset hankalaksi osoittautuneelle totuuskriteerille ja määrittelemällä tieteen vain näin kutsutu(i)ksi diskurssimuodo(i)ksi tai kielipel(e)iksi. Mutta edistyksen ongelmasta emme näin vielä pääse. Edistys-sana tuo ehkä liiankin helposti mieleen 1800-luvun edistysoptimismin tieteisuskoineen ja produktionistisine yhteiskuntautopioineen. Mutta jos luonnon-ja yhteiskuntatieteiden yhä laajeneva käytäntöön soveltaminen johtaakin luonnon ja ihmisen lisääntyvään repressioon? Entäpä jos produktionistinen yhteiskuntautopia onkin ristiriidassa "aidon" emansipaation kanssa? Nämä ovat tuttuja kysymyksiä ei vain suomalaisesta vaan myös yleiseurooppalaisesta keskustelusta. Ilmentävätkö ne vain vuoden 1968 sukupolven pettymyksiä? Oliko niin, että vuoden 1968 kapina ja sen jälkeinen optimismi elikin vain sosiaalivaltioprojektin siivellä? Menikö sosiaalivaltio-optimismin myötä hautaansa myös vuoden 1968 sukupolven optimismi? Minusta on hyvä, että kysymyksiä esitetään, myös T&E:ssä. Mutta projektistamme en haluaisi luovuttavan, kutsuttakoon sitä jos ei edistykseksi niin emansipaatioksi. Postmodernin villeillä aalloilla on mukava, ehkäpä myös terveellistä keinahdella, mutta-auktoriteettiin eli Habermasiin nojautuakseni: onko modernin emansipatoriset potentiaalit, joihin luen myös marxismin, todella käytetty loppuun? Entäpä jos
Loading Preview
Sorry, preview is currently unavailable. You can download the paper by clicking the button above.