Kaarlo Tuori | University of Helsinki (original) (raw)
Papers by Kaarlo Tuori
Tiede & edistys, 1984
Saattaa tuntua omituiselta, että tänä jäiden lähdön aikakautena, kolmannen tasavallan kynnyksellä... more Saattaa tuntua omituiselta, että tänä jäiden lähdön aikakautena, kolmannen tasavallan kynnyksellä, joudutaan kantamaan huolta sanan-ja ajatuksenvapauden kohtalosta. Kyse ei ole vain Orwellin vuodesta 1984, joka antaa mahdollisuuden poliittis-ideologisen propagandan tekoon, kylmän sodan teemojen uudelleen lämmittelyyn reaganilaisen ristiretken Erikoistutkija Nurmen tapaus, jota Antero Jyränki analysoi jälkikirjoituksessa, on herättänyt runsaasti sensaationmakuista huomiota. Asian periaatteellista puolta, tutkimuksen julkisuutta, tutkimuksen ja byrokratian välisiä suhteita jne. käsitelleitä puheenvuoroja ei päivälehdistössä ole juuri näkynyt, paria ilahduttavaa poikkeusta lukuunottamatta. Huolestuttavinta on tutkijayhteisön vaitonaisuus; tutkijoiden luulisi heräävän, kun tutkimuksen erästä elinehtoa, tutkimustulosten julkistamisoikeutta, pyritään kaventamaan. Onko ennustajaeukko-puhe tehnyt tehtävänsä? Outoa myös on, että 15 vuotta Schiiller-oikeudenkäyntien jälkeen ajatuksen vapautta joudutaan tässä maassa puolustamaan vankilassa istumalla. Lähes yhtä outoa on, että juuri kukaan ei reagoi, kun tasavallan valtalehdet pääkirjoituksissaan rinnastavat aseista ja veroista kieltäytyjät tai kiistävät vankilaan tuomitun aseista kieltäytyjän olevan mielipidevanki, koska tämä on tutkittu ja tuomittu Suomen lakien mukaisesti. Ajatuksen vapaudenkin ensimmäisten puolustajien luulisi löytyvän tutkijoiden joukosta. Kettil Bruun on eräs niistä harvoista suomalaisista tutkijoista, jotka uskaltavat korottaa äänensä tutkimuksen tai ajatuksen vapauden loukkauksia vastaan. On paikallaan lainata hänen syntymäpäivähaastattelussaan esittämiään perusteluja erään vankilaan suljetun aseistakieltäytyjien ryhmän, Jehovan todistajien, tukemiselle: "Itse en ole jehovalainen. En tunne edes sympatiaa Jehovaa kohtaan, mutta olen järkyttynyt suomalaisten yhteiskunnan suvaitsemattomuudesta ja sietokyvyn puutteesta vähemmistöjä kohtaa." Skål, Kettil! Ei ollut sattuma, että Kettil Bruunin juhlaseminaarin aiheena oli tutkijan vastuu ja etiikka. Samaa aihetta sivuaa lehdessämme Mika Böökin artikkeli, joka toivottavasti antaa uusia aineksia pohdinnoille tutkijoiden paikasta ja tehtävistä niin ydinsota-kuin ekokatastrofinkin torjumiseksi käytävässä kamppailussa. Böökin artikkeli koskettelee myös kysymyksiä tutkijoiden ja yleensäkin sivistyneistön suhteesta politiikkaan, vasemmistointellektuellien identiteettiongelmia; näitä kysymyksiä sivutaan myös Lucien Seven haastattelussa. Böökin artikkeli ja Seven haastattelu täydentävät näiltä osin toisiaan: ranskalaisen vasemmistosivistyneistön tämän päivän ongelmien juurien voinee väittää olevan Böökin kuvaamassa ajanjaksossa. Suomalaisen sivistyneistön katseet näyttävät tänä päivänä suuntautuvan yhä useammin Ranskaan. Myös lehtemme tähän numeroon on miltei huomaamatta muodostunut eräänlainen Ranska-kokonaisuus; ajan merkkejä tämäkin. Silti toivoisi, että nykyisessä Ranska-innostuksessa säilyisi myös tietty viileä kriittisyys: koko sopulilauman ei soisi seuraavan Gallian kukkojen kulloisiakin askelmerkkejä.
Cambridge University Press eBooks, Jan 9, 2014
HE 187/2004 vp laiksi puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain 4 §:n muuttamisesta P... more HE 187/2004 vp laiksi puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain 4 §:n muuttamisesta PeVL 23/2005 v
JCMS: Journal of Common Market Studies, 2016
Joachim Koops' and Gjovalin Macaj's edited volume on the European Union as a Diplomatic Actor is ... more Joachim Koops' and Gjovalin Macaj's edited volume on the European Union as a Diplomatic Actor is to be situated within the growing body of scholarly research on the implications of the Lisbon Treaty's institutional innovations for EU 'actorness' on the international stage. The stronger focus of the book thereby is not to replicate the longstanding debates about coherence and consistency and the complications that the hybrid (supra-and intergovernmental) institutional nature of the EU brings about; instead, the book aims to offer fresh analyses both of the effectiveness of EU diplomatic actorness (in terms of processes, policies and outcomes) in concrete policy domains and of the perception thereof on the part of other major international actors. While some of the conceptual assumptions guiding the investigations appear too selfevident ('multi-level' and 'multi-actor'), the empirical cases studied in the respective chapters make for an interesting collection of analyses shedding light on key policy areas (security, human rights, trade and finance, climate politics), as well as on the diplomatic impact of certain institutional arrangements that let EU diplomatic actorness necessarily be a process-in-the-making. Unfortunately, the dimension of cultural diplomacy is left out of the picture. The first three substantive chapters attempt to conceptualize and assess EU diplomatic actorness in its hybrid nature and distinguish between 'diplomatic' and wider 'international' actorness (chapter 2), take a closer look at the role and potential of the European External Action Service (chapter 3) and provide conceptual yardsticks for evaluating the impact of EU diplomacy (chapter 4). The revisiting of these conceptual labels is sometimes repetitive and overlaps across chapters. Yet the authors aim to fill vague concepts of EU-speak ('effective multilateralism') with empirical substance. The remaining part of the book applies these scholarly discussions to different levels and policy domains. Here especially, the important and often understudied aspect of other actors' perceptions of the EU is emphasized and thought-provoking observations are offered (notably in chapter 5 on the role of EU Special Representatives, chapter 9 on EU decision-making in trade policy and chapter 11 on the EU's impact in climate politics). The chapters refreshingly debunk such prominent labels as the 'one voice' or the 'leading by example' narratives, and show how the EU's diplomatic behaviour was and is received elsewhere. While some chapters process-trace EU decision-making at length only to conclude that things are complex and that 'it is impossible to provide a definite assessment', the overall impression prevails that this volume is a valuable collection of scholarly research on the
Our book on Eurozone Crisis has been reviewed and commented by four distinguished experts in the ... more Our book on Eurozone Crisis has been reviewed and commented by four distinguished experts in the field, profs Joerges and Ruffert as well as Drs Georgosouli and Jaros. The reviews show considerable variation in style and focus, but they all are based on a careful reading of our book and contain thoughtful comments. For this we want to express our gratitude. We comment first on some common themes of the reviews and then move on to a few more specific questions.
HE 218/2006 vp Maaseutuviraston toimivaltuuksia koskevaksi lainsäädännöks
HE 34/2006 vp laeiksi maatalouden harjoittamisesta luopumisen tukemisesta ja luopumisjärjestelmi ... more HE 34/2006 vp laeiksi maatalouden harjoittamisesta luopumisen tukemisesta ja luopumisjärjestelmi koskevien lakien muuttamisest
Social Science Research Network, Apr 15, 2014
European constitution should be examined as a process – as constitutionalisation – rather than a ... more European constitution should be examined as a process – as constitutionalisation – rather than a standstill, once-made legal phenomenon. Moreover, this process has been a differentiated one: not all the aspects of European constitution have developed simultaneously or at a similar pace. Arguably, European constitutionalisation is susceptible to a periodisation where each stage receives its colouring from a particular constitution. Reflecting the temporal and functional primacy of economic integration, the first wave proceeded under the auspices of economic constitution; in the second phase, the emphasis shifted to juridical constitution; during the third wave, the focus was transferred to political constitution; and finally, in our contemporary age, the pacemaker role appears to have been taken over by security constitution.In European constitutionalisation, the original impetus to the development of non-economic aspects has arisen from the requirements and implications of the economic one. This also goes for the security constitution, whose development started as a response to the consequences of free movement of workers. But, subsequently, it grew independent of the logic of economic constitution and assumed a dynamics of its own. The paper deals with the specificity of the security constitution and its role among the many constitutions of Europe.
HE 250/1992 vp laiksi asumistukilain muuttamisest
The authors would like to make the reader see the crisis as more than just a financial calamity a... more The authors would like to make the reader see the crisis as more than just a financial calamity affecting government debt and the banking sector. They place the issue in a broader context and urge us to view the crisis from a broader public order and constitutional perspective, encompassing European integration as a whole. This is because the euro-area crisis had a massive effect on the entire European constitutional system. The authors thus argue that the problem can only be analysed taking into account the common European values guaranteed by the Treaties. In line with this, the authors undertake not only to paint a comprehensive picture of the economic reasons behind the crisis and the crisis-management solutions employed, but also to present a historical and conceptual analysis of the EU Treaties in the light of the crisis.
Tiede & edistys, Feb 1, 1986
Tiede ja edistys Tiede & Edistys-lehti täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Lehden kehityksestä o... more Tiede ja edistys Tiede & Edistys-lehti täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Lehden kehityksestä ollaan-ja oltakoon-monta mieltä. Yksi asia näyttää kuitenkin varmalta: tiede ja edistys eivät ole lehden tekijöille ja lukijoille enää yhtä itsestään selviä käsitteitä kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä kärjistän mutta teen sen kuitenkin jotain havainnollistaakseni. Kun tiede saatettiin määritellä absoluuttisen ja "viattoman" totuuskäsitteen avulla, edistyksen nimeen vannominenkaan ei tuottanut vaikeuksia: totuuden paljastava tai ainakin sitä lähenevä tiede oli edistyksen asialla, tieteen avulla ihmiskunta saattoi ottaa kohtalonsa rationaaliin hallintaansa. Näin oli ainakin yhteiskuntatieteissä; luonnontiede sinänsä yhteiskunnallisesti neutraalina, totuusarvon omaavien lauseiden joukkona oli kyllä valjastettavissa muidenkin kuin yhteiskunnallista edistystä merkitsevien tavoitteiden palvelukseen. Yhteiskuntatiede, joka antoi totuuden yhteiskunnasta, oli marxismi: marxismi paljasti todellisuuden porvarillisen yhteiskunnan ja yhteiskuntatieteen ideologisen sumuverhon alta. Epäilijöiden ja epäilysten joukko näyttää kasvavan. Entäpä jos yleispäteviä kriteereitä tieteen (totuuden) ja ideologian erottamiseksi ei olekaan? Jos totuus onkin määriteltävissä vain tietyn itseään tieteeksi kutsuvan diskurssimuodon (kielipelin) sisällä? Entäpä jos yhdestä ainoasta Totuudesta kiinni pitäminen yhteiskuntatieteessä sisältääkin terrorin siemenen? Voimme tietysti livahtaa veräjästä jättämällä jäähyväiset hankalaksi osoittautuneelle totuuskriteerille ja määrittelemällä tieteen vain näin kutsutu(i)ksi diskurssimuodo(i)ksi tai kielipel(e)iksi. Mutta edistyksen ongelmasta emme näin vielä pääse. Edistys-sana tuo ehkä liiankin helposti mieleen 1800-luvun edistysoptimismin tieteisuskoineen ja produktionistisine yhteiskuntautopioineen. Mutta jos luonnon-ja yhteiskuntatieteiden yhä laajeneva käytäntöön soveltaminen johtaakin luonnon ja ihmisen lisääntyvään repressioon? Entäpä jos produktionistinen yhteiskuntautopia onkin ristiriidassa "aidon" emansipaation kanssa? Nämä ovat tuttuja kysymyksiä ei vain suomalaisesta vaan myös yleiseurooppalaisesta keskustelusta. Ilmentävätkö ne vain vuoden 1968 sukupolven pettymyksiä? Oliko niin, että vuoden 1968 kapina ja sen jälkeinen optimismi elikin vain sosiaalivaltioprojektin siivellä? Menikö sosiaalivaltio-optimismin myötä hautaansa myös vuoden 1968 sukupolven optimismi? Minusta on hyvä, että kysymyksiä esitetään, myös T&E:ssä. Mutta projektistamme en haluaisi luovuttavan, kutsuttakoon sitä jos ei edistykseksi niin emansipaatioksi. Postmodernin villeillä aalloilla on mukava, ehkäpä myös terveellistä keinahdella, mutta-auktoriteettiin eli Habermasiin nojautuakseni: onko modernin emansipatoriset potentiaalit, joihin luen myös marxismin, todella käytetty loppuun? Entäpä jos
Tiede & edistys, 1984
Saattaa tuntua omituiselta, että tänä jäiden lähdön aikakautena, kolmannen tasavallan kynnyksellä... more Saattaa tuntua omituiselta, että tänä jäiden lähdön aikakautena, kolmannen tasavallan kynnyksellä, joudutaan kantamaan huolta sanan-ja ajatuksenvapauden kohtalosta. Kyse ei ole vain Orwellin vuodesta 1984, joka antaa mahdollisuuden poliittis-ideologisen propagandan tekoon, kylmän sodan teemojen uudelleen lämmittelyyn reaganilaisen ristiretken Erikoistutkija Nurmen tapaus, jota Antero Jyränki analysoi jälkikirjoituksessa, on herättänyt runsaasti sensaationmakuista huomiota. Asian periaatteellista puolta, tutkimuksen julkisuutta, tutkimuksen ja byrokratian välisiä suhteita jne. käsitelleitä puheenvuoroja ei päivälehdistössä ole juuri näkynyt, paria ilahduttavaa poikkeusta lukuunottamatta. Huolestuttavinta on tutkijayhteisön vaitonaisuus; tutkijoiden luulisi heräävän, kun tutkimuksen erästä elinehtoa, tutkimustulosten julkistamisoikeutta, pyritään kaventamaan. Onko ennustajaeukko-puhe tehnyt tehtävänsä? Outoa myös on, että 15 vuotta Schiiller-oikeudenkäyntien jälkeen ajatuksen vapautta joudutaan tässä maassa puolustamaan vankilassa istumalla. Lähes yhtä outoa on, että juuri kukaan ei reagoi, kun tasavallan valtalehdet pääkirjoituksissaan rinnastavat aseista ja veroista kieltäytyjät tai kiistävät vankilaan tuomitun aseista kieltäytyjän olevan mielipidevanki, koska tämä on tutkittu ja tuomittu Suomen lakien mukaisesti. Ajatuksen vapaudenkin ensimmäisten puolustajien luulisi löytyvän tutkijoiden joukosta. Kettil Bruun on eräs niistä harvoista suomalaisista tutkijoista, jotka uskaltavat korottaa äänensä tutkimuksen tai ajatuksen vapauden loukkauksia vastaan. On paikallaan lainata hänen syntymäpäivähaastattelussaan esittämiään perusteluja erään vankilaan suljetun aseistakieltäytyjien ryhmän, Jehovan todistajien, tukemiselle: "Itse en ole jehovalainen. En tunne edes sympatiaa Jehovaa kohtaan, mutta olen järkyttynyt suomalaisten yhteiskunnan suvaitsemattomuudesta ja sietokyvyn puutteesta vähemmistöjä kohtaa." Skål, Kettil! Ei ollut sattuma, että Kettil Bruunin juhlaseminaarin aiheena oli tutkijan vastuu ja etiikka. Samaa aihetta sivuaa lehdessämme Mika Böökin artikkeli, joka toivottavasti antaa uusia aineksia pohdinnoille tutkijoiden paikasta ja tehtävistä niin ydinsota-kuin ekokatastrofinkin torjumiseksi käytävässä kamppailussa. Böökin artikkeli koskettelee myös kysymyksiä tutkijoiden ja yleensäkin sivistyneistön suhteesta politiikkaan, vasemmistointellektuellien identiteettiongelmia; näitä kysymyksiä sivutaan myös Lucien Seven haastattelussa. Böökin artikkeli ja Seven haastattelu täydentävät näiltä osin toisiaan: ranskalaisen vasemmistosivistyneistön tämän päivän ongelmien juurien voinee väittää olevan Böökin kuvaamassa ajanjaksossa. Suomalaisen sivistyneistön katseet näyttävät tänä päivänä suuntautuvan yhä useammin Ranskaan. Myös lehtemme tähän numeroon on miltei huomaamatta muodostunut eräänlainen Ranska-kokonaisuus; ajan merkkejä tämäkin. Silti toivoisi, että nykyisessä Ranska-innostuksessa säilyisi myös tietty viileä kriittisyys: koko sopulilauman ei soisi seuraavan Gallian kukkojen kulloisiakin askelmerkkejä.
Cambridge University Press eBooks, Jan 9, 2014
HE 187/2004 vp laiksi puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain 4 §:n muuttamisesta P... more HE 187/2004 vp laiksi puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain 4 §:n muuttamisesta PeVL 23/2005 v
JCMS: Journal of Common Market Studies, 2016
Joachim Koops' and Gjovalin Macaj's edited volume on the European Union as a Diplomatic Actor is ... more Joachim Koops' and Gjovalin Macaj's edited volume on the European Union as a Diplomatic Actor is to be situated within the growing body of scholarly research on the implications of the Lisbon Treaty's institutional innovations for EU 'actorness' on the international stage. The stronger focus of the book thereby is not to replicate the longstanding debates about coherence and consistency and the complications that the hybrid (supra-and intergovernmental) institutional nature of the EU brings about; instead, the book aims to offer fresh analyses both of the effectiveness of EU diplomatic actorness (in terms of processes, policies and outcomes) in concrete policy domains and of the perception thereof on the part of other major international actors. While some of the conceptual assumptions guiding the investigations appear too selfevident ('multi-level' and 'multi-actor'), the empirical cases studied in the respective chapters make for an interesting collection of analyses shedding light on key policy areas (security, human rights, trade and finance, climate politics), as well as on the diplomatic impact of certain institutional arrangements that let EU diplomatic actorness necessarily be a process-in-the-making. Unfortunately, the dimension of cultural diplomacy is left out of the picture. The first three substantive chapters attempt to conceptualize and assess EU diplomatic actorness in its hybrid nature and distinguish between 'diplomatic' and wider 'international' actorness (chapter 2), take a closer look at the role and potential of the European External Action Service (chapter 3) and provide conceptual yardsticks for evaluating the impact of EU diplomacy (chapter 4). The revisiting of these conceptual labels is sometimes repetitive and overlaps across chapters. Yet the authors aim to fill vague concepts of EU-speak ('effective multilateralism') with empirical substance. The remaining part of the book applies these scholarly discussions to different levels and policy domains. Here especially, the important and often understudied aspect of other actors' perceptions of the EU is emphasized and thought-provoking observations are offered (notably in chapter 5 on the role of EU Special Representatives, chapter 9 on EU decision-making in trade policy and chapter 11 on the EU's impact in climate politics). The chapters refreshingly debunk such prominent labels as the 'one voice' or the 'leading by example' narratives, and show how the EU's diplomatic behaviour was and is received elsewhere. While some chapters process-trace EU decision-making at length only to conclude that things are complex and that 'it is impossible to provide a definite assessment', the overall impression prevails that this volume is a valuable collection of scholarly research on the
Our book on Eurozone Crisis has been reviewed and commented by four distinguished experts in the ... more Our book on Eurozone Crisis has been reviewed and commented by four distinguished experts in the field, profs Joerges and Ruffert as well as Drs Georgosouli and Jaros. The reviews show considerable variation in style and focus, but they all are based on a careful reading of our book and contain thoughtful comments. For this we want to express our gratitude. We comment first on some common themes of the reviews and then move on to a few more specific questions.
HE 218/2006 vp Maaseutuviraston toimivaltuuksia koskevaksi lainsäädännöks
HE 34/2006 vp laeiksi maatalouden harjoittamisesta luopumisen tukemisesta ja luopumisjärjestelmi ... more HE 34/2006 vp laeiksi maatalouden harjoittamisesta luopumisen tukemisesta ja luopumisjärjestelmi koskevien lakien muuttamisest
Social Science Research Network, Apr 15, 2014
European constitution should be examined as a process – as constitutionalisation – rather than a ... more European constitution should be examined as a process – as constitutionalisation – rather than a standstill, once-made legal phenomenon. Moreover, this process has been a differentiated one: not all the aspects of European constitution have developed simultaneously or at a similar pace. Arguably, European constitutionalisation is susceptible to a periodisation where each stage receives its colouring from a particular constitution. Reflecting the temporal and functional primacy of economic integration, the first wave proceeded under the auspices of economic constitution; in the second phase, the emphasis shifted to juridical constitution; during the third wave, the focus was transferred to political constitution; and finally, in our contemporary age, the pacemaker role appears to have been taken over by security constitution.In European constitutionalisation, the original impetus to the development of non-economic aspects has arisen from the requirements and implications of the economic one. This also goes for the security constitution, whose development started as a response to the consequences of free movement of workers. But, subsequently, it grew independent of the logic of economic constitution and assumed a dynamics of its own. The paper deals with the specificity of the security constitution and its role among the many constitutions of Europe.
HE 250/1992 vp laiksi asumistukilain muuttamisest
The authors would like to make the reader see the crisis as more than just a financial calamity a... more The authors would like to make the reader see the crisis as more than just a financial calamity affecting government debt and the banking sector. They place the issue in a broader context and urge us to view the crisis from a broader public order and constitutional perspective, encompassing European integration as a whole. This is because the euro-area crisis had a massive effect on the entire European constitutional system. The authors thus argue that the problem can only be analysed taking into account the common European values guaranteed by the Treaties. In line with this, the authors undertake not only to paint a comprehensive picture of the economic reasons behind the crisis and the crisis-management solutions employed, but also to present a historical and conceptual analysis of the EU Treaties in the light of the crisis.
Tiede & edistys, Feb 1, 1986
Tiede ja edistys Tiede & Edistys-lehti täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Lehden kehityksestä o... more Tiede ja edistys Tiede & Edistys-lehti täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Lehden kehityksestä ollaan-ja oltakoon-monta mieltä. Yksi asia näyttää kuitenkin varmalta: tiede ja edistys eivät ole lehden tekijöille ja lukijoille enää yhtä itsestään selviä käsitteitä kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä kärjistän mutta teen sen kuitenkin jotain havainnollistaakseni. Kun tiede saatettiin määritellä absoluuttisen ja "viattoman" totuuskäsitteen avulla, edistyksen nimeen vannominenkaan ei tuottanut vaikeuksia: totuuden paljastava tai ainakin sitä lähenevä tiede oli edistyksen asialla, tieteen avulla ihmiskunta saattoi ottaa kohtalonsa rationaaliin hallintaansa. Näin oli ainakin yhteiskuntatieteissä; luonnontiede sinänsä yhteiskunnallisesti neutraalina, totuusarvon omaavien lauseiden joukkona oli kyllä valjastettavissa muidenkin kuin yhteiskunnallista edistystä merkitsevien tavoitteiden palvelukseen. Yhteiskuntatiede, joka antoi totuuden yhteiskunnasta, oli marxismi: marxismi paljasti todellisuuden porvarillisen yhteiskunnan ja yhteiskuntatieteen ideologisen sumuverhon alta. Epäilijöiden ja epäilysten joukko näyttää kasvavan. Entäpä jos yleispäteviä kriteereitä tieteen (totuuden) ja ideologian erottamiseksi ei olekaan? Jos totuus onkin määriteltävissä vain tietyn itseään tieteeksi kutsuvan diskurssimuodon (kielipelin) sisällä? Entäpä jos yhdestä ainoasta Totuudesta kiinni pitäminen yhteiskuntatieteessä sisältääkin terrorin siemenen? Voimme tietysti livahtaa veräjästä jättämällä jäähyväiset hankalaksi osoittautuneelle totuuskriteerille ja määrittelemällä tieteen vain näin kutsutu(i)ksi diskurssimuodo(i)ksi tai kielipel(e)iksi. Mutta edistyksen ongelmasta emme näin vielä pääse. Edistys-sana tuo ehkä liiankin helposti mieleen 1800-luvun edistysoptimismin tieteisuskoineen ja produktionistisine yhteiskuntautopioineen. Mutta jos luonnon-ja yhteiskuntatieteiden yhä laajeneva käytäntöön soveltaminen johtaakin luonnon ja ihmisen lisääntyvään repressioon? Entäpä jos produktionistinen yhteiskuntautopia onkin ristiriidassa "aidon" emansipaation kanssa? Nämä ovat tuttuja kysymyksiä ei vain suomalaisesta vaan myös yleiseurooppalaisesta keskustelusta. Ilmentävätkö ne vain vuoden 1968 sukupolven pettymyksiä? Oliko niin, että vuoden 1968 kapina ja sen jälkeinen optimismi elikin vain sosiaalivaltioprojektin siivellä? Menikö sosiaalivaltio-optimismin myötä hautaansa myös vuoden 1968 sukupolven optimismi? Minusta on hyvä, että kysymyksiä esitetään, myös T&E:ssä. Mutta projektistamme en haluaisi luovuttavan, kutsuttakoon sitä jos ei edistykseksi niin emansipaatioksi. Postmodernin villeillä aalloilla on mukava, ehkäpä myös terveellistä keinahdella, mutta-auktoriteettiin eli Habermasiin nojautuakseni: onko modernin emansipatoriset potentiaalit, joihin luen myös marxismin, todella käytetty loppuun? Entäpä jos